Ensimmäisten kevätpäivien koittaessa lasten Tyyne-kani pääsi ulkoilemaan nurmikolle rakennettuun häkkiin. Sillä oli oma kaninhäkkinsä ja sen lisäksi kompostikehikosta rakennettu isompi ulkoiluhäkki. Kun lähdimme sisään hiekkalaatikolta jäi Tyyne-raukka yksinään ulos. Silloin sattui ohi kulkemaan iso irrallaan oleva vaalea koira ja nappasi Tyynen suuhunsa. Näimme koiran juoksevan kotiinsa päin pupuparka hengettömänä suussaan retkottaen. Emilia itki suruissaan ja yritin lohduttaa häntä kertoen, kuinka Oiva ja Ruusa ( heidän kuolleet koiransa) hämmästyvät, kun Tyynekin on nyt taivaan kukkaniityillä. Emilia oikein parahti: Ei Tyyne ole siellä, se on SYÖTY. Selitin sitten kuinka mikään ei lennä taivaaseen karvoineen päivineen vaan ainoastaan henki elää.

Mummon näkökulmasta on helpotustakin kun yksi huollettava ja työtä antava otus on vähemmän. Kuitenkin olisi kiva syöttää kanille voikukan lehtiä, ne näyttävät nyt maukkailta. Kaikista lemmikeistä on iloa ja myös huolta. Tyyne-leijonanharjakanista on jäljellä mukavat muistot.