Kun viime tiistaina menin hiukan puolenpäivän jälkeen Näpsäkkäitten tapaamiseen, oli kuin ei mitään paussia toiminnassa olisi ollutkaan. Iso porukka naisia istui taas pitkän pöydän ympärillä neulomassa, oli kahvintuoksua ja mukava rupattelun ääni. Moni oli ahkeroinut kesälläkin ja iso kasa kertyi pipoja ja sukkia ja lapasia jo ensimmäisellä tapaamisella varastoon. Saimme kesällä myös laatikollisen vauvanlankoja ja puuvillalankaa ja kassillisen valkoista villalankaa lahjoituksina. Ainakin kaksi meistä päätti ryhtyä tekemään vauvannuttua vaihteluksi  sukanneulomiselle.

Viime sunnuntain evankeliumiteksti kertoi Mariasta ja Martasta ja luimme sen kaikille ääneen ja pohdiskelimme, miten ilman marttanaisia ei maailmassa töistä tulisi yhtään mitään. Toisaalta ymmärsimme, että tarvitsemme myös lepoa ja virkistystä ja toivoa, jota voi saada vain Jeesuksen seurasta, lukemalla Raamattua ja miettimällä kuinka Hän tahtoisi meidän elävän.

Lopuksi luin tarinan nimeltä Kukkutimurusia. Se kertoo pienistä enkeleistä, jotka keräävät säkkiinsä iloa tuovia asioita: västäräkin pyrstönheilutusta, linnunlaulua, lapsen naurua ja tähden valoa. Niitä ne sitten kippaavat ihmisten nähtäväksi iloa tuomaan.

Olisi hyvä, vaikka olisikin touhukas marttamainen tyyppi, osata myös iloita asioista, eikä kokea niitä raskaana " minun täytyy aina", " kun kukaan muu ei koskaan". Runoilija- emäntä Eeva Heilala kertoo eräässä runossaan, että jos voisi elää uudestaan ajan jolloin lapset olivat pieniä, hän enemmän ottaisi syliin ja  laskisi tavarat käsistään pois. Mummona voi yrittää elää sillä tavoin. Lapset ovat vain toiset, seuraavaa sukupolvea, mutta rakkaita.